29.6.2016

Kun sairaus turhauttaa

Sain eilen itkupotkuraivarin itseinhosta omaa kehoani ja tätä sairautta kohtaan. Kehon kohdalla en nyt tarkoita sitä mitä peilistä näen. Turhauduin siihen kun muistin taas että mun kroppa ei pysty ihan kaikkeen mihin haluaisin. Yritin kotona jumppailla kahvakuulan kanssa ja ponnistukset toivat sitten kovan päänsäryn takaraivolle ja viiltäviä kipuja ympäri päätä. Turhautti niin paljon kun mun treenit sais vetää ilman painoja ja todella rauhallisesti että siitä ei tulisi huono olo. Pakko myöntää että oon varmaan liian ankara itselleni siinä että vaadin itseltäni juttuja siksi kun MUUTKIN tekevät niin. Välillä mietin myös että ajatteleeko joku kun näkee mut kävelylenkillä että miksei toi laiska juokse. Vaikka MIKSI joku ajattelisi niin? Oon tehnyt tästä koko asiasta niin ison ongelman päässäni.



Eilen aloin pyörittelemään päässäni että kumpa voisin;

- Juosta ilman kipuja
- Hyppiä ilman kipuja (juhannuksena oli vaan niiiin hauskaa hyppiä ja fiilisteillä festareilla joten kärsin keikkojen jälkeen pääkivuista ja napsin buranaa)
- Kumartua ilman pelkoa siitä että otsaan tulee viiltävä kipu/paineen tunnetta. Kumartua miettimättä kannattaako se ja missä asennossa kumarrun
- Mennä huvipuiston laitteisiin. Kaipaan sitä tunnetta kun vatsasta nipistää ja jännittää kiepsahtaa pää alaspäin
- Urheilla. TÄYSIÄ. Treenata isoilla painoilla ja irvistäen tehdä viimeisiä toistoja. Viedä itsensä äärirajoille. Osallistua ryhmäliikuntatunneille himmailematta
- Nukkua selällään ilman paineentunnetta takaraivossa
- Herätä aamulla niin että niska ei olisi yhtään jumissa
- Kantaa/nostaa jotain painavaa ilman pelkoa mikä olo siitä tulee jälkeenpäin
- Kääntää niskaa spontaanisti, esim autoa ajaessa
- Saada hierontaa niskalihaksiin koska ne on aina niiin kipeät



Onneksi palasin taas maan pinnalle typeristä ajatuksistani kun poikaystävä takoi päähäni järkeä. En ole ainoa ihminen jolla on rajoitteita. Ehkä se on niin että en voi enää hyppiä trampoliinilla, treenata kunnolla salilla tai mennä vuoristorataan. Ne ei oo kuitenkaan ainoita kivoja asioita maailmassa ja mun elämässä. Onneksi. En joka päivä oo sinut sairauteni ja sen asettamien rajoitteiden suhteen mutta ehkä ei joka päivä tarvikaan olla. Mutta vaikka mun keho ei pysty kaikkeen niin mun pitää silti oppia rakastamaan sitä vikoineenkin. Suurin osa siitä kuitenkin toimii ja mahdollistaa mulle mielettömiä asioita päivittäin. Mun elämä voi olla (ja onkin) onnellista ja antoisaa vaikka en pysty kaikkeen samaan mihin muut. 

Tarkoitus ei ollut valittaa mutta joskus ne negatiiviset fiilikset menee positiivisten ohi. Nyt kuitenkin kelkka on kääntynyt, itkut on itketty ja meen eteenpäin juuri sellaisena kun olen ja yritän olla ylpeä itsestäni.