9.2.2014

Cozy saturday

Lauantai-illan tunnelmia. Päivällä olin tyttöjen kanssa syömässä ja vähän kaupungilla ostoksilla. Kun tytöt lähti kotiin niin sytytin kynttilät ja heittäydyin sohvalle. Poikaystäväkin oli viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Siisti koti, 
kynttilöiden ihana tuoksu ja Putous! 







Vähän heräteostoksena ostin nämä ihanat leokuosiset urheilutrikoot. Mutta empä usko että tulen tätä ostosta katumaan. Noi on niin söpöt ja hyvät päällä. Lisäksi ne tuo lisää treenimotivaatiota ;)


Tein joskus syksyllä tavalliseen valosarjaan tollaiset varjostimet. Materiaaleina käytin jämä-kankaita, tapetteja ja erilaisia koristepapereita. Vasta nyt keksin niille hyvän paikan, meidän sängynpääty, johon ne on kuin tehdyt! 
Mitäs te tykkäätte? :)


8.2.2014

Muistelua

Muistan kuinka mua käänneltiin  kyljeltä toiselle ja mun päätä käännettiin kun en itse kyennyt. Silloin muistan miettineeni että miten kaikki voi olla niin avuliaita mua kohtaan. Itketti kun ajattelin kuinka ihania kaikki on auttaessaan. C piti musta kiinni kun nousin istumaan ja syötti mulle vanukasta ja juotti mummun tuomaa mehua. Äiti oli ostanut mulle pyjaman ettei mun tarvinnut pitää sairaalavaatteita. Äiti oli tuonut pöydälle pienen lyhdyn ja ledkynttilän jonka se laittoi yöksi mulle palamaan. Se että joku tuli sairaalaan mun seuraksi teki mun olon niin turvalliseksi. Muistan laskeneeni öisin tunteja siihen että olisi aamu ja joku tulisi. Muistan kun pääsin sairaalasta kotiin ja piti kävellä autolle joitakin satoja metrejä. Se jännitti mua, jaksanko mä. Satoi pientä tihkua vasten kasvoja, oli kylmä ja yritin vaan kävellä niin nopeasti kun pystyin. Kotimatkalla ihastelin maisemia, olin ollut viikon sisätiloissa. Lehdet olivat tippuneet puista ja oli niin kaunista.



Muistan kuinka iloitsin siitä että jaksoin nostaa kädet ylös ja pystyin pesemään itse hiukset suihkussa. 
Muistan ne ensimmäiset viikot kun vaan makasin sohvalla. Söin mandariineja, muuta en pystynyt. Makasin vaan enkä tajunnut edes seurata esim tv:tä, koska nukahdin varmaan tunnin välein. 
Muistan kun näin varmaan ensimmäiset pari kuukautta leikkauksen jälkeen painajaisia joka yö. 
Muistan kuinka olin iloinen että pystyin kävelemään portaat ylös kotiin ilman kamalaa kipua, 
enkä mennyt hissillä (asutaan toisessa kerroksessa). 
Muistan kuinka ihmeissäni olin kun en enää herännytkään useita kertoja yöllä kipuihin. 
Muistan kuinka onnessani olin kun jaksoin kävellä ruokakaupassa normaalisti. 
Muistan kun äiti sanoi että en enää kävele niin hitaasti että mua joutuisi odottamaan. 


Pitkästä aikaa jälleen. Arki alkaa sujumaan pikkuhiljaa. Oon tehnyt normaalisti töitä nyt kuukauden ja ihan hyvin on mennyt. Vielä en oo ihan täydellisesti toipunut leikkauksesta, enkä tiedä tuunko koskaan toipumaankaan? Oon vaan yrittänyt oppia hyväksymään sitä että oon semmoinen kun oon. Olo saattaa parantua, jäädä tähän pisteeseen tai pahentua tästä. Ei sille voi mitään. Mä en voi sille mitään. Se että vaadin ja odotan itseltäni liikaa ei kun pahenna mun oloani. Muistan kuinka ajattelin leikkauksen jälkeen että "oonhan mä jo kuukauden sairasloman jälkeen kunnossa ja palaan töihin". Hah, hyvä jos siinä kohtaa pystyin käveleen sohva-sänky-vessa-jääkaappi-akselilla. Välillä oli käytävä maahan istumaan kesken matkan koska huimasi niin paljon tai pää tuntui räjähtävän.


Välillä palaa ajatuksissaan ajassa taaksepäin. Uskomatonta millaisia pieniä asioita muistaakaan mielessään. Erikoisia pieniä yksityiskohtia. Leikkauksesta tulee kohta 5kk. MITÄ? Juurihan se oli? Jotenkin ihan kun aika olis pysähtynyt silloin kun olin kotona sairaslomalla vajaat 3kk. Se on pitkä aika ihmisen elämässä oikeesti. Jälkikäteen muisteltuna se tuntuu musta parilta viikolta. Sumuiselta ajanjaksolta. Mitä silloin tapahtui?

En oikeestaan tiedä mitä "hain takaa" tällä tekstillä. Tuli kova tarve kirjottaa ja tällaista tekstiä vaan pulppusi. Oon tällä hetkellä kyllä onnellinen. Vaikka on niitäkin päiviä jolloin ei siltä tunnu ja on valmis luovuttamaan. Olo on kuitenkin parempi kun ennen leikkausta ja toivotaan tietysti että se pysyisikin hyvänä. Mä meen päivä kerrallaan. Saan kuitenkin olla kiitollinen mun läheisistäni ja siitä että oon kuitenkin muuten terve. Mulla on unelmia ja taistelutahtoa, eiköhän niillä päästä pitkälle :)