Kiitos

Tämä kulunut vuosi on ollut ehdottomasti mun elämäni raskain tähän mennessä. Oon kamppaillut itseni kanssa. Henkisesti oman mieleni ja ajatusteni kanssa ja fyysisesti mun kehoa ja kipuja vastaan. Välillä on ollut tosi vaikeaa pysyä positiivisena ja jatkaa leuka ylhäällä eteenpäin. Mutta koska mulla on niin ihania ihmisiä ympärillä niin en oo luovuttanut. 

Ja kaiken tän taistelun jälkeen oon päättänyt että en aio IKINÄ luovuttaa. On kyse terveydestä tai jostain muusta. Vaikka kliseiseltä kuulostaakin niin ajattelen niin että "you were given this life because you are strong enough to life it" . Positiivinen asenne auttaa yllättävän paljon kun vaan jaksaa pitää sen yllä. Jos ajattelee että kaikki on ihan kamalaa niin varmasti onkin. Kun taas ajattelee että on opittava elään niiden asioiden kanssa jotka tulee eteen ja arvostaa niitä pieniä hyviäkin asioita, niin ei tunnu niin kamalalta.

Pakko sanoa että mun ajatustapa vähän nuorempana on ollut aika naiivi. "Eihän mulle nyt mitään voi sattua. Mä oon niin nuori ja aina oon ollut terve". Ja tässä tapauksessa 8:salla ihmisellä 100 000:sta on tämä Chiari. Ja minä olen yksi noista kahdeksasta sataatuhatta ihmistä kohden. Mutta mitä vaan voi sattua. Koska vaan. Koko elämä voi olla sekunneista, minuuteista tai tunneista kiinni. Meidän jokaisen aika täällä on rajallista ja jokaista päivää jonka täällä saa viettää pitäis osata arvostaa. Aika surullista etten oo osannut miettiä tällaisia juttuja ennen kun oikeesti oon joutunut kamppailemaan terveyteni kanssa.

 

Näissä kaikissa kuvissa on mulle tärkeitä ihmisiä. Ihmisiä jotka on pysynyt mun vierellä ja tukenut mua. Ja eikä pelkästään vaan nämä ihmiset joista on nyt tässä kuvia, vaan moni muukin. Etteköhän te siellä ruudun toisella puolella tiedä ketä olette. Muunmuassa työkaverit ja isovanhemmat on ollut ihanan ymmärtäviä ja tsemppaavia.

Huh, tulipas kirjoitettua syvällistä tekstiä. Mutta päässä pyörii miljoonia ajatuksia ja tunteita. Oon viime päivinä ollut niin kipeä että pienikin liikkuminen (muutamien metrien kävely/pään liikuttaminen) aiheuttaa todella kovaa kipua joten oon pysynyt visusti kotona lepäilemässä. Ja ei oo oikeastaan muuta tekemistä kun nukkua, syödä, ajatella ja katsella telkkaria. Ei välttämättä hyvä juttu että mietin koko ajan leikkausta ja kaikkea siihen liittyvää. Jännittää kyllä aikalailla, enää 4 kokonaista päivää ennen sairaalaan menoa. Mutta toisaalta toivon niin paljon että leikkauksesta olisi apua. Kaipaan niin kovasti normaalia elämää ja sitä etten olisi niin avuton monessa asiassa vaan pärjäisin itse (:D). Mutta kuten sanottu, mulla on huikeat tukijoukot joidenka voimalla jaksan tämän ajan ja sairaslomani. Ja positiivisella asenteella ehdottomasti jatkan tästä eteenpäin :)